Leirikoulublogi

Elämäni ensimmäinen leirikoulu edessä. Olin onnellisen tietämätön, mitä kaikkea se toisi tullessaan. Leirikoulu pidettäisiin Snappertunassa Brobyn leirikoulukeskuksessa. Broby oli ensimmäinen Suomen leirikouluyhdistyksen leirikeskus. Pyörät pistettiin junan tavaravaunuun, leiriläiset istumaan omille paikoilleen ja niin matka alkoi kohti Karjaata. Siellä nousimme pyörän selkään ja poljimme kohti seikkailuja.

Leirikoulun aiheena oli maatalouteen tutustuminen ja ruotsin kielen oppiminen. Leirikoulussa päivät kuluivat lähikylien maatiloilla apulaisen hommissa. Oppilaat saivat arvotun parin kanssa omat maatilat, joiden elämään he tutustuivat. Aamulla annettiin kartta käteen ja toivotettiin hyvää matkaa kohti päivän työkohdetta. Suurimman jännitysmomentin oppilaille aiheutti se, että maatiloilla puhuttiin ruotsia, ei suinkaan se, että sinne mentiin ilman muuta ryhmää tai opettajaa. Illalla leiripaikassa käytiin yhdessä päivän tapahtumat läpi ja opittiin monenmoisia maatilan päivään kuuluvia asioita.  

Oli antoista seurata, miten porukka lojui suurten kerrossänkyjen ala-ja yläpedeillä ja harjoitteli yhdessä ruotsin sanoja ja lauseita. Lähes viikon kestäneen leirikoulun aikana ryhmä hitsautui monella tapaa yhteen. Kaikki tunsivat kokeneensa jännittäviä ja mieleenpainuvia työpäiviä, iltahetkiä täpötäysissä kerrossängyissä ja ennen nukahtamista käytyjä supatteluja. Kotiinlähtöpäivänä Karjaan asemalle polki joukko tyytyväisiä nuoria, joilla oli paljon yhteisiä muistoja ja kokemuksia.  

Tämä ensimmäinen leirikoulu ei jäänyt viimeiseksi, sillä se jätti minuun voimakkaan jäljen. Tajusin, että tällainen koulunkäynti on parasta, mitä voin oppilailleni antaa. Leirikoulussa oppilaat löysivät itsestään ja toisistaan uusia puolia. Koulussa hiljainen ja hillitty oppilas esitti illanvietossa ikimuistettavan performanssin sokerijuurikkaan korjauskoneesta, kömpelöltä tuntuva luokkatoveri oli haka lehmien kanssa tai syrjäänvetäytyvä kaveri olikin paras ruotsinpuhuja. Leirikoulussa opittiin paljon tietoja ja taitoja, joita ei voi mitata arvosanoin. Eikä etukäteen voi edes tietää, mitä tapahtuu ja mitkä asiat nousevat tärkeiksi. Leirikouluun kuuluu paljon ennalta-arvaamattomuutta ja yllätyksiä.

Syksyisellä leirikoululla Lofooteille yksi suurimmista yllätyksistä liittyi kalliokiipeilyyn. Yhdeksännellä luokalla oli pienikokoinen tyttö, jolla ei oikein ollut kaveria. Hän ei kuulunut luokan parhaiten menestyneiden joukkoon vaan sinne häntäpäähän. Hän tuntui jäävän usein ulkopuoliseksi niin koulussa kuin matkallammekin. Toisena päivänä ohjelmassa oli kalliokiipeilyä valjaiden kanssa. Yksi jos toinen hivuttautui hitaasti mutta varmasti kohtuullisen jyrkkäseinäisen kallion laelle. Viimeisten joukossa kiipesi pienikokoinen tyttö kallionseinää pitkin kuin ammattilainen. Hän näytti nousevan ylös varmoin ja nopein askelin. Muut tuijottivat tyttöä suu auki. “Miten se ton teki?” En lakkaa ihmettelemästä, miten voimakkaasti tuo tapahtuma vaikutti tytön asemaan luokassa. Hän oli jossain selvästi parempi kuin muut. Hänestä tuli kiinnostava. Parasta oli, että hän sai itseluottamusta ja löysi paikkansa luokasta yhdeksännen luokan loppuun asti. Vaikka Lofoottien leirikoulu on hieno ja tapahtumarikas, eniten iloitsin sen sosiaalisista vaikutuksista.

Minulla on pitkä opettajaura ja monenlaisia leirikouluja ja päiväretkiä takanani. Oli leirikoulu pitkä tai lyhyt, se on irtiotto koulun penkiltä ja siinä oppii aina uutta niin oppilaistaan kuin kollegoistaan. Leirikoulu voi parhaimmillaan auttaa oppilaista löytämään kivoja ja uusia tapoja olla toistensa kanssa.

Kun olin nuori opettaja, ei kouluissa eikä leiri-kouluissa ollut kännyköitä. Musiikin kuuntelu kuulokkeilla oli lähes ainoa keino vetäytyä omiin oloihin muiden seurassa. Nyt ryhmäytymisen ja yhdessä tekemisen suuria haasteita on kyvyttömyys olla läsnä ja tarve elää muualla toisessa maailmassa. Some vetää puoleensa kuin superliima. Siihen jää kiinni eikä irti tahdo päästä. Pienikin tauko tekemisessä ja käsi alkaa hapuilla kännykkää.  

Syksyllä astuI voimaan uusi perusopetuslain muutos, jonka avulla voidaan rajoittaa kännykän ja muiden mobiililaitteiden käyttöä koulussa entistä tehokkaammin. Tämä on hyvä asia myös leirikoulun kannalta. Jos leirikoulun aikana ei saa käyttää kännykkää, kuin ehkä pienen rajatun ajan, se voisi tuoda mukanaan yhdessä tekemisen ilon. Silloin jokainen voisi löytää itsensä muiden joukosta eikä jostain toisesta todellisuudesta.

Tutkimme Itämerta päivän opintoretkellä Suomenlinnassa. Tarkoituksena oli ottaa plankton-näyte haavilla, kun kaksi kaverusta liukastui levän reunustamalta kalliolta veteen. Toinen kaveruksista ui kohti meitä ja luokkatoverit saivat kiskottua hänet pian takaisin kalliolle. Toiselle tuli paniikki vedessä, hän huitoi käsillään ja huusi apua. Saimme lopulta vedettyä hänetkin kuiville ja rauhoittelimme kaveria. “Kyllä mä uida osaan, mutta mun repussa on kännykkä. Se ei saa kastua”, hän selitti huolissaan. Hänelle retken paras anti oli kuivana pysynyt kännykkä. Pulahtamiseen palattiin luokan kesken pitkin vuotta sopivissa tilanteissa ja siitä kehittyi luokan oma pelastumistarina. Nämä tarinat ja yhteiset kokemukset kasvavat merkittäviksi ja tärkeiksi. Ne vahvistavat niin luokkahenkeä kuin uskoa leirikoulun ryhmäyttävään voimaan.

‍

Eeva-Liisa Ryhänen

(Kirjoittaja on maantiedon ja biologian opettaja sekä Suomen leirikouluyhdistyksen hallituksen jäsen)

‍

‍

‍